Valitammeko vain valittamisen ilosta?

Facebookissa lähestulkoon 112 000 ihmistä ovat tykänneet ”Yleislakko 15.10.2010” -nimisestä yhteisöstä. Perusideana se, että jokainen tykännyt vastustaa kansanedustajien palkankorotuksia ja tänään heidän piti sitten yhdistää voimansa ja viedä Suomi ensimmäistä kertaa yleislakkoon sitten Kekkosen päivien. Suuret suunnitelmat ja puheet latistuivat H-hetkellä reilun 20 ihmisen mielenosoitukseksi. Ja heistäkin kaikki taisivat olla joko työttömiä tai vapaalla. Näin uutisoi mm. Iltasanomat.

Ottamatta sen kummemmin kantaa kansanedustajien palkankorotukseen tai Facebookin todelliseen mahdollisuuten tällaisen lakon järjestämiseen, otan kuitenkin kantaa yhteen suomalaisia jäytävään ominaisuuteen: meidän kykyymme ja tahtoomme purnata, mutta jättää asiat purnaamisen tasolle. Sama ongelma lävistää koko suomalaisen yhteiskunnan, sen kaikki ryhmät, niin vanhat kuin nuoret, niin työssäkäyvät kuin työttömät, niin uskovaiset kuin ei-uskovaiset. Meillä on valtava tarve purnata, osoittaa mieltämme jostain asiasta, jonka itse henkilökohtaisella tasolla koemme epäoikeudenmukaiseksi, vääräksi tai suorastaan saatanalliseksi. Valitamme, purnaamme, valitamme lisää ja purnaamme lisää. Sama valittamisen kulttuuri on levittänyt juurensa vahvasti myös seurakuntaelämään. Ja se on vähintäänkin oikein. Mikään ei koskaan muutu ellei epäkohdista ensin valiteta. Niinpä me valitamme ja purnaamme. Musiikki on liian kovalla, pappi puhuu liian teologisesti/liian maallisesti, seurakunnan tilaisuudet ovat liian kuivia, tylsiä ja kuolleita. Me valitamme, mutta juuri muuta emme sitten teekään. Purnaamme, käännämme lehteä, purnaamme lisää ja jatkamme kahvin juomista. Me emme itseasiassa valitakaan halusta korjata väärä asia vaan itse valittamisen vuoksi. Enkä nyt puhu tätä mistään norsunluutornista, vaan tunnistan saman piirteen itsestäni. Minäkin olisin voinut tykätä Facebookissa Yleislakko-yhteisöstä ja purnannut ja osoittanut mieltäni sitä kohtaan, että toiset nostavat sellaista palkkaa, josta köyhä opiskelija voi vain nähdä unia. Se olisi hetken aikaa tuottanut minulle jopa mielihyvää: ”Hah! Pääsinpä sanomaan!”, mutta tuskin minäkään olisin lähtenyt Helsinkiin osoittamaan mieltä asiaa vastaan. Sen kummemmin seurakunnassa kuin maailmallakaan asiat eivät ikinä muutu, jos vain tyydymme valittamaan ja jatkamaan kahvinjuontimme. Jumala haluaa, että olemme aktiivisia toimijoita siellä, missä liikumme ja elämme. Ei ainoastaan niin, että huomaamme epäkohtia vaan niin että meistä tulee niiden epäkohtien korjaajia. Sen sijaan, että jatkuvasti purnaisimme ja valittaisimme seurakunnan vessojen karuutta ja remontintarvetta, me voisimme tarttua härkää sarvista ja korjata tilanteen.