Paavalin ristiriitainen minä: tulkintahistoria

Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarja jatkuu. Kirjoitussarja pohjautuu päättötyöhöni ja Room. 7:14-25 mysteeriseen minään. Tällä kertaa käymme lyhyesti läpi minän ympärillä olevan tulkintahistorian. Seuraavassa kirjoituksessa pyrin esittelemään lyhyesti Paavali-tutkimuksen uusimpia tuulia eli esittelen ns. uuden perspektiivin Paavalin.

Paavali kirjoitti varsin monimutkaisesti ja vaikeaselkoisesti jo aikalaistensakin mielestä (2. Piet. 3:16), joten ei ole yllättävää, että yhdestä Paavalin vaikeimmasta tekstistä on oltu monenlaista mieltä halki 2000-vuotisen kirkkohistorian. Tämän tulkintahistorian ja edellisissä kirjoituksissa esitettyjen minä-keskustelun pääväitteiden ja -argumenttien ymmärtäminen ja tietäminen on 2013 vuoden suomalaiselle raamatuntulkitsijalle äärimmäisen tärkeää. Ensinnäkin on hyvä ymmärtää, että me, sen enempää minä kuin sinäkään, emme ole lopullisen totuuden tuojia tai Jumalan valittuja korjaamaan ihan väärään mennyt kirkkoperinne. Tilanne ei voi olla niin, että kaikki muut viimeisen parin vuosituhannen ajan ovat olleet ihan hukassa ja sitten näyttämölle astuu Sauli J. Rajala, joka osoittaa kuinka pielessä muut ovat olleet ja kertoo sen todellisen totuuden. Kirkkohistoria myös auttaa meitä avartamaan ajatteluamme ja selittämään miksi ajattelemme niin kuin ajattelemme.


Useimmat varhaisista kirkkoisistä, kuten Origenes (n. 185-254), ajattelivat Paavalin puhuvan ei-kristityn kokemuksesta. Augustinus (kuvassa, eli vuosina 354-430), ehkä merkittävin kirkkoisistä, kannatti tätä näkemystä aluksi, mutta muutti mielensä väitellessään vapaasta tahdosta Pelagiuksen kanssa. Augustinus mm. ajatteli, että vain kristitty voi todeta jakeen 22 tavoin: ”Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain”Suurin osa 1500-luvun uskonpuhdistajista omaksui tämän Augustinuksen myöhäisemmän kannan. Esimerkiksi Luther löysi peräti kaksitoista syytä siihen, miksi minän täytyy olla kristitty. Tämä tulkinta oli vallalla luterilaisessa ja reformoidussa teologiassa 1900-luvulle asti. Pietistit valitsivat kuitenkin 1600-luvulla toisenlaisen näkökulman: minä on ihminen, joka on vain puolivälissä todellista kristillistä kokemusta – tuomion alla, mutta ei vielä uudestisyntynyt. Toisaalta metodismin perustajanakin tunnettu John Wesley omaksui varhaisten kirkko-isien kannan.

Vaihtelevia tulkintoja on esitetty myös siitä onko tekstijaksolla yhteyttä Paavalin omaan elämään. 1800-luvulla historiallis-kriittisten raamatuntutkimusmenetelmien yleistyessä alettiin kiinnittämään enemmän huomiota tähän yhteyteen. Vallitsevaksi näkemykseksi nousi minän näkeminen ei-kristittynä Paavalina sekä Paavalin kääntymyksen pohjalla olleen Room. 7:14–25 kaltainen taistelu. Vuonna 1929 tulkinnan näyttämölle astui yksi mies, saksalainen teologi W. G. Kümmel (kuvassa). Hän esitti, että minä on vain retorinen kirjallisuushahmo eikä sillä tarvitse olla mitään Paavalin omaelämäkerrallista viitettä. Tällöin Paavali kuvaisi kristitystä perspektiivistä yleisesti ei-kristittyä henkilöä, joka elää lain alla. Bultmannin viimeistelemänä tämä tulkinta oli pitkään jossain määrin jopa ortodoksisessa asemassa tutkijoiden keskuudessa, mutta 1900-luvun loppupuolella soraäänet lisääntyivät. Alettiin ajatella, että tekstijaksossa täytyy olla myös joitain omaelämäkerrallisia elementtejä.