Paavali antiikin retorikkona, osa 1/2

Tämä kirjoitus on osa pitkää Paavalin ristiriitainen minä -kirjoitussarjaa. Nyt pohditaan Paavalin kirjoitustaitoa ja ajanlaskun alun kirjoitustyylejä. Tämä on ensimmäinen osa. 

Kümmelin jälkeen (ks. tulkintahistoria) tutkijoiden keskuudessa on ollut laaja yhteisymmärrys siitä, että minää voi käyttää retorisesti ilman omaelämäkerrallisia viitteitä. Antiikin kirjallisuudessa oli käytössä laajasti tekniikka, jota kutsutaan personifioimiseksi eli prosopopoeiaksi (speech-in-character). Kyseisessä tekniikassa kehitellään jollekin tunnetulle henkilölle uusi luonne tai keksitään sekä henkilö että luonne. Paavalin saama koulutus Gamaliel jalkojen juuressa on hyvin todennäköisesti pitänyt sisällään myös prosopopoeia-tekniikan harjoittelua. Tuolloin ei juuri pilkuteltu tai erotettu sanoja toisistaan, vaan tekstit olivat monesti vain pitkiä kirjainyhdistelmiä (kuten kuvasta näkyy). Koska Paavali kuitenkin kykeni lukemaan ja kirjoittamaan kirjeitä, oli hän väkisinkin joutunut oppimaan kuinka persoonia ja heidän tekemisiään erotetaan tekstistä.

Yleinen esimerkki prosopopoieasta olivat hahmot, jotka kuvaavat sisäistä moraalis-psykologista ahdinkoaan. Retorisen hahmon käyttö voitiin aloittaa muun muassa puhumalla yksikön ensimmäisessä persoonassa (minä-muoto) eikä keksittyä puhujaa tarvinnut erityisemmin identifioida. Antiikin retoriikan oppikirjat suosittelivat, että hahmo viittaisi ensin nykyiseen kärsimykseensä, sitten menneeseen onnellisuuteensa ja lopulta kurjaan tulevaisuuteensa. Tätä heijastelee myös Room. 7:7–8:2:n aikamuodot, jotka tosin ovat eri järjestyksessä. Ilmeisesti kuitenkin aikamuotojen järjestys voi olla joustava. Onkin hyvin todennäköistä, että Paavali käytti jonkinlaista retorista tehokeinoa, mihin viittaisi myös jaksojen 7:7–13 ja 7:14–25 minän suhde. Jos ne nähdään samoina, on hyvin todennäköistä, että sitä on käytetty viittaamaan yleisesti johonkin ihmisryhmään. Tätä kysymystä käsitellään parin kirjoituksen päästä.