Ikä-kysymys, ajatuksia Bonhoeffer-kirjan ääreltä

Luin ”Bonhoeffer – pastori, marttyyri, näkijä, vakooja” nimisen kirjan, joka kertoo 1900-luvun alun Saksassa eläneestä teologista, pastorista ja natsia vastustavan vastarintaliikkeen jäsenestä. Kirja antoi paljon ajattelemisen aihetta ja jotain näistä ajatuksista jaan blogissani. Ensimmäisenä pohdin heikomman veljen -periaatetta ja nyt keskitytään ikä-kysymykseen.

Bonhoeffer väitteli tohtoriksi 21-vuotiaana ja otti samoihin aikoihin vastaan ensimmäisen pastorinpaikkansa. 25-vuotiaana Bonhoeffer luennoi Berliinin yliopistossa ja 28-vuotiaana toimi pastorina Lontoon saksalaisissa seurakunnissa. Tästä vuoden päästä Bonhoeffer pyöritti jonkinlaista pappisseminaarin ja luostariyhteisön sekoitusta, jossa hän opetuslapseutti Tunnustuskirkon tulevia pappeja. Varsin nuorena Bonhoeffer siis otti vastuutta varsin merkittävistä tehtävistä.

Toki ajat olivat tuolloin mitä olivat ja tohtoriksi pääsi varmasti helpommin ja nopeammin kuin nyky-Suomessa. Kenties pastoriksikin pääsi nopeammin ja helpommin kuin Suomen Siionissa. Täällä pastoriksi kelpuutetaan vain kokeneet, iäkkäät, arvostetut ja kunnioitetut miehet, joilla on aikuisia lapsia ja mielellään vuosikymmenten kokemusta seurakunta- ja lähetystyöstä. Soittotaito ja kokemus Viipurin/Yli-Vainion ajoista katsotaan plussaksi. No okei, ehkä vähän liioittelin. Kyllähän nuoretkin ihmiset pääsevät pastoriksi – ainakin, jos isä on pastori, vanhimmistoveli tai muuten vaan iso nimi helluntaiherätyksessä. Tai jos vaan esittelee itsensä riittävän äänekkäästi, hengellisesti ja Siionin termistöä viljellen. Mutta pääasiassa nuoria potentiaalisia kavereita tulee pitää nöyrinä taakoittamalla heidät kaikenlaisilla hanttihommilla ja ei-kutsumusta vastaavalla seurakuntatyöllä. ”Ai sä haluat saarnaamaan? No mee kymmeneksi vuodeksi keittiöön kuoriin perunoita ja sitten katsotaan, josko voisit ylentyä pyhäkoulun opettajaksi. Katotaan sitten 20 vuoden kuluttua, että vieläkö sun saarnajankutsu on voimassa.”

Mutta väittäisin, että jotain on pielessä jos Talvipäivien keski-ikä lähentelee 50-60 vuotta ja samoissa lukemissa pyörii myös helluntaiseurakuntien vanhimmistojen keski-ikä. Jotain on pielessä, jos ajatellaan, että 30v on liian nuori johtamaan seurakuntaa. Tähän ollaan kyllä viime aikoina herätty seurakunnissa. ”Mielellään kyllä otettaisiin nuorempia vastuisiin, mutta sopivia henkilöitä ei vain tahdo löytyä”, on monen vanhimmistoveljen ja/tai pastorin valitus. On kyllä herätty, mutta liian myöhään. Historian aikana ei ole ymmärretty, että sopivia henkilöitä ei pompsahtele esiin niin kuin sieniä sateella. Ei ne tyypit vain ilmestyä yhtäkkiä jostain tyhjästä. Niilläkin on oma historiansa, joka on muokannut heitä ja kasvattanut heitä sopiviksi henkilöiksi. On unohdettu, että sopivia henkilöitä voi ja pitääkin kasvattaa. Jeesuksen pikaista takaisin tulemista on julistettu suu vaahdossa ja unohdettu, että Paavalikin uskoi Jeesuksen tulevan takaisin pian, mutta silti opetuslapseutti Timoteuksen seuraajakseen.

Mutta ongelma ei ole vain siinä, ettei sopivia henkilöitä löydy. Ongelma on myös siinä, että sopivia henkilöitä ei haluta tai heidän ei katsota olevan sopivia. Pastorin tehtävänkuva on vääristynyt ja oletukset pastoria kohtaan ovat kasvaneet älyttömiin mittasuhteisiin. Hänen tehtävänään on pitää yllä tuttua ja turvallista menoa. Ei tuoda uusia ajatuksia tai toimintatapoja, eikä varsinkaan haastaa vanhoja uskomuksia. ”Näin meillä on aina tehty/ajateltu/uskottu ja näin tullaan aina tekemäänkin/ajattelemaan/uskomaan”. Mutta samaan aikaan pastorin pitäisi täyttää kirkonpenkit ja houkutella seurakunnan toimintaan myös ulkopuolisia. Ongelma vain on, että 2010-luvun suomalaiset eivät halua tulla 50-luvun kulttuuriseuraan viettämään sunnuntai aamujaan.